Mitä minä olen taas sekoillut! On päällimmäisenä mielessä pääkoppani vuorenhuipulla. Tuntuu aivan kuin negatiiviset, passivoivat, kehää kiertävät ajatukset olisivat väistyneet ja tilalle tulleet seesteiset, puhdistavat ja no ehkä ennen kaikkea optimistiset mietteet. No, oikeestaan se ei oo IHAN täysin totta. Mulla tuntuu edelleen olevan kovia motivaatiovaikeuksia. Miten jonkin pienen asian tekeminen voikaan tuntua niin majesteettisen isolta. Välttelen velvollisuuksia, mutta itsesäälin-itseäni-olotila tuntuu lipuneen ohi pääkallopurjeineen...

"There are so many interesting things in the world I think reading fiction is just a waste of time"

"That's an.. Interesting perspective."

Miks kaikki kirjoitettu on niin puristettua ja hienoa, miks kaikki sanat niin hedelmällisiä ja lauseet ajatuksia herättäviä. Miksi mun aivoissa vaan... Surisee. Miksei sieltä koskaan irtoa mitään. Miksei mun kynästä irtoa mitään. Miks kaikki vaan tekee ympyrän.

Miksi mä kuulostan niin negatiiviselta.

En tiedä, en tiedä... Mistä tota luntakin tulee.

"You know, can I ask you a personal question, Miles?
- Sure.
Why are you so in to Pinot? 
I mean, it's like a thing with you.
- Uh, I don't know, I don't know. Um, it's a hard grape to grow, as you know. Right? It's uh, it's thin-skinned, temperamental, ripens early. It's, you know, it's not a survivor like Cabernet, which can just grow anywhere and uh, thrive even when it's neglected. No, Pinot needs constant care and attention. You know? And in fact it can only grow in these really specific, little, tucked away corners of the world. And, and only the most patient and nurturing of growers can do it, really. Only somebody who really takes the time to understand Pinot's potential can then coax it into its fullest expression. Then, I mean, oh its flavors, they're just the most haunting and brilliant and thrilling and subtle and... ancient on the planet."

Olen jotenkin äärettömän ylpeä itsestäni. Samanaikaisesti osa musta irtautuu kehostani irti ja tarkkailee silmäpallot kuivina ja kovina kuin kivenlohkareet mua epäilevästi ja yrittää nähdä, mikä mussa on vialla. Tänään ja eilen ja oikeastaan jo pari päivää on ollut sellainen fiilis, että maailma katoaa ja minä katoan ja päivät ja minä kulumme yhdessä hukkaan ja valumme joistain pienistä ajattomuus-ulottuvuus-avaruusaukoista toisiin todellisuuksiin pieninä osina. Tai niinkuin mua hakattais kuin lihakimpaletta ja lopulta olisin sellaisen ohuen pullean kalan näköinen senttimetrin paksuinen jokin, jolla silmät törröttää vaan sivuilta enkä näe eteeni. Kuin olisin ajautumassa psykoosiin tai masennukseen, kuin olisin menettämässä vihdoin järkeni ja viimeiset sanani tursuavat suustani kuin tietäisin, että aivoni poksahtavat minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä nuo katalat itse-epäilyksen ja viallisuudentunteet eivät upota mua vaikka sormenpäitä ja varpaita dippaankin niissä. Mä vihaan sitä tunnetta, ällödramaattinen ja kaikinpuolin paskamainen. Sitä luulee niinku että joskus pääsis omien epäluulojensa ylitse, ja hyvin useasti, useammin kokoajan tuntuukin, että ne ovat taaksejäänyttä elämää kunnes harhaluulot ottavat jälleen vallan.

Mulla on selkeästi liikaa aikaa käsissäni näinä päivinä.

Yritin piirtää, ei siitä mitään tullut. En mä osaa piirtää. No, mä kirjoitin sitten tänne. Ehkä joku oikeesti voi hyötyäkin näistä hullun ajatuksista.

Ehkä mä voisin nyt alkaa vaikka lukemaan tota pääsykoekirjaa. Tuntea, että oon saanut jotain aikaiseksi. Saatan saada tänään tehtyä jopa CV:n itselleni. Valehtelisin, jos väittäisin, etten kesätöitä kaipaa maa.

Oi! Tänään eräs mies avasi (hm luulen että kyseessä oli mies, kun minulla ei ollut rillejä päässä) ja piti mulle ja karvaiselle seuralaiselleni ovea auki. Minusta se oli oikein mukavasti tehty. Pienistä asioista tulee hyvä mieli. Itsekin tykkään tehdä tuollaisia palveluksia kanssaihmisilleni.

Oikeastaan ajattelin erästä toistakin asiaa. Mä olen aina pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän erakkona. Ei mulla ole koskaan ollut tarvetta perustaa perhettä, saada lapsia ja mitä nyt sitä perussosiaalista normiprosessia ihmisen elämässä saavuttaa. (Tai en tiedä, näin ainakin uskon). Eräs päivä kuitenkin havahduin siihen, että mietin, kuinka paljon minulle on annettu. Siis, minut on ensin puskettu pää edellä tänne ja sitten pidetty huolta niin että olen selvinnyt jopa tähän pisteeseen. Kaikki, mikä tuntuu itsestäänselvyydeltä, ei oikeastaan ole sitä. Mikä on sen mahdollisuus, että edes olen olemassa? Vain sen seksin, jota vanhempani päättivät harrastaa tuona päivänä. Ja en haluakaan mennä yksityiskohtiin, mutta oikeastaan on hyvin epätodennäköistä, että olen olemassa. Ja hyvin epätodennäköistä, että olen minä. Mieti. Maailmassa on 6,800,853,439 biljoonan todennäköisyys, että sinä olet sinä.

No, joka tapauksessa, tulin siihen tulokseen, että olisi hyvin itsekästä olla antamatta mitään takaisin. (Ei välttämättä vauvoja, niitä on jo ihan liikaa muutenkin).

Luoja paratkoon. En tiedä, miten nimetä ihka ensimmäinen blogitekstini. Oikeastaan olen aina ollut huono nimeämään mitään - oli kyse sitten koulun aineenkirjoituksesta tai sähköpostista, nickistä ihan oikeastaan minne vaan. I suck at it. Olen aloittanut useita blogeja vuosien varrella - oikeastaan kaikki alkoi nettisivujen pienimuotoisella suunnittelulla, amatöörimäisellä otteella tietenkin. Parasta mitä saatoin keksiä oli uusi ulkoasu, mutta pikkuhiljaa mielenkiintoni kyseistä sivustoa kohtaan hälveni ja olinkin jo aloittamassa uutta. Tämä on oikeastaan elämässäni syvemmältäkin riipaisevampi ongelma. Innostun - aloitan - en saa koskaan valmista. But this time will be different, right? Right?

Ei elämästäni saa mielenkiintoista vääntämällä ja kääntämälläkään. Olen jatkuvassa itseääntoistavassa syöksykierteessä. Tämä ei tarkoita, etteivätkö asiat ihan muuten olisi hyvin. Kaikki on hyvin, jopa paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ehkä) elämäni kaksikymmenvuotisella taipaleella. En tiedä, mikä se on, jokin hyvin masokistinen, syväänjuurtunut itsetuhogeeni. Eikä nyt niin sitäkään. Mitä se on? Teen asioista vaikeampia, paljon vaikeampia kuin mitä ne oikeasti ovatkaan. Viimeaikoina olen tullut tietoisemmaksi tiedostamisesta noin ylipäätään. On hyvin tärkeää säilyttää vastuullisuus omien ajatusmuodostelmiensa sisällöstä. Sitähän teen. Argh. Vittu. Selkeämmin asian voisi ilmaista "itkupotkuturhautumisraivarisurullisuusmelankoliaangstipaskana". Tämä on hyvin oleellista, tunnen, ja siihen yritän puuttua.

Tällä hetkellä tunnen olevani hyvin jumissa. Pakko keksiä jotakin. Sisäänpääsykokeet ovat vasta keväällä, enkä jaksa vielä avata sen suuremmalla innolla kuin päämäärätietoisuudellakaan kirjaa, mitä nyt jotain olen pläräillyt. Ongelma... Ongelma on siinä, että tulen luultavasti hyvin pian hulluksi neljän-seinän-cubessani, mutten oikeasti jaksa tehdä mitään sosiaalisten suhteidenkaan eteen juuri nyt. Kaivan omaa koloani yhä syvemmälle, tuhoan ihmisyyttäni ja kohta musta kuoriutuukin jokin misantrooppi-Dostojevskin kellarihahmo. Huoh.

Kun saisi sen Wordin, voisin alkaa ehkä kirjoittaa jotakin pitkästä aikaa. Tämä on mainio tilaisuus LUODA JA OLLA TUOTTELIAS. Kun vain keksisin, mitä kirjoittaa. Lukion äidinkieli on jättänyt mulle arven ja ehkä jokseenkin halvaannuttanut. Hmm. On aika tehdä stoppi tälle.

Kesätyöt ahdistaa! Idiootti menin vielä pistämään edelliskesän duunin round-two hakemukseen ihan eri pisteen kuin edelliskesänä. Mitä jos se automaattisesti ohjautuu sinne pisteelle, ja tietenkään musta ei olla siellä kuultukaan, ja hakemukseni päätyy roskakoriin, tai ei edes sinne asti, se vaan jää lillumaan jonnekin määräämättömään bittiavaruuteen aikojemme loppuun saakka, niinkuin tuhannet sadat miljoonat muutkin. Voi paska! Miksi mä tein niin? WHAT was I thinking? En mä sinne paikkaan hirveästi rehellisesti kyllä hingu takaisin, mutta money money money, it must be funny... In the rich man's world. Onhan niitä vaihtoehtoja, ja aion kyllä pistää kaiken tarmoni siihen, jotta saan edes jonkin paikan kesäksi. Pakko!

Aloitin vihdoin lukemaan Chokea. Odotan edelleen leffavaraukseni saapumista kirjastoon. Ehdin kyllä lukea kirjan ensin, which is good.

Rakastan kyllä helmikuista aurinkoa.