Olen jotenkin äärettömän ylpeä itsestäni. Samanaikaisesti osa musta irtautuu kehostani irti ja tarkkailee silmäpallot kuivina ja kovina kuin kivenlohkareet mua epäilevästi ja yrittää nähdä, mikä mussa on vialla. Tänään ja eilen ja oikeastaan jo pari päivää on ollut sellainen fiilis, että maailma katoaa ja minä katoan ja päivät ja minä kulumme yhdessä hukkaan ja valumme joistain pienistä ajattomuus-ulottuvuus-avaruusaukoista toisiin todellisuuksiin pieninä osina. Tai niinkuin mua hakattais kuin lihakimpaletta ja lopulta olisin sellaisen ohuen pullean kalan näköinen senttimetrin paksuinen jokin, jolla silmät törröttää vaan sivuilta enkä näe eteeni. Kuin olisin ajautumassa psykoosiin tai masennukseen, kuin olisin menettämässä vihdoin järkeni ja viimeiset sanani tursuavat suustani kuin tietäisin, että aivoni poksahtavat minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä nuo katalat itse-epäilyksen ja viallisuudentunteet eivät upota mua vaikka sormenpäitä ja varpaita dippaankin niissä. Mä vihaan sitä tunnetta, ällödramaattinen ja kaikinpuolin paskamainen. Sitä luulee niinku että joskus pääsis omien epäluulojensa ylitse, ja hyvin useasti, useammin kokoajan tuntuukin, että ne ovat taaksejäänyttä elämää kunnes harhaluulot ottavat jälleen vallan.

Mulla on selkeästi liikaa aikaa käsissäni näinä päivinä.

Yritin piirtää, ei siitä mitään tullut. En mä osaa piirtää. No, mä kirjoitin sitten tänne. Ehkä joku oikeesti voi hyötyäkin näistä hullun ajatuksista.

Ehkä mä voisin nyt alkaa vaikka lukemaan tota pääsykoekirjaa. Tuntea, että oon saanut jotain aikaiseksi. Saatan saada tänään tehtyä jopa CV:n itselleni. Valehtelisin, jos väittäisin, etten kesätöitä kaipaa maa.

Oi! Tänään eräs mies avasi (hm luulen että kyseessä oli mies, kun minulla ei ollut rillejä päässä) ja piti mulle ja karvaiselle seuralaiselleni ovea auki. Minusta se oli oikein mukavasti tehty. Pienistä asioista tulee hyvä mieli. Itsekin tykkään tehdä tuollaisia palveluksia kanssaihmisilleni.

Oikeastaan ajattelin erästä toistakin asiaa. Mä olen aina pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän erakkona. Ei mulla ole koskaan ollut tarvetta perustaa perhettä, saada lapsia ja mitä nyt sitä perussosiaalista normiprosessia ihmisen elämässä saavuttaa. (Tai en tiedä, näin ainakin uskon). Eräs päivä kuitenkin havahduin siihen, että mietin, kuinka paljon minulle on annettu. Siis, minut on ensin puskettu pää edellä tänne ja sitten pidetty huolta niin että olen selvinnyt jopa tähän pisteeseen. Kaikki, mikä tuntuu itsestäänselvyydeltä, ei oikeastaan ole sitä. Mikä on sen mahdollisuus, että edes olen olemassa? Vain sen seksin, jota vanhempani päättivät harrastaa tuona päivänä. Ja en haluakaan mennä yksityiskohtiin, mutta oikeastaan on hyvin epätodennäköistä, että olen olemassa. Ja hyvin epätodennäköistä, että olen minä. Mieti. Maailmassa on 6,800,853,439 biljoonan todennäköisyys, että sinä olet sinä.

No, joka tapauksessa, tulin siihen tulokseen, että olisi hyvin itsekästä olla antamatta mitään takaisin. (Ei välttämättä vauvoja, niitä on jo ihan liikaa muutenkin).